Joskus kuulen ihmisten sanovan: ”Se vain kerjää huomiota, ei noteerata..”. Siinä oli tunnistettu tarve ja vankka päätös, että tuon tarvetta en tyydytä vaikka voisin. Miksi tarpeen näkyväksi tekemiseen tai ilmaisuun meillä on usein tapana reagoida epäämällä juuri se, mitä toinen tarvitsee?
Tarkoitan tässä tarpeilla sellaisia asioita, kuin nähdyksi ja kuulluksi tuleminen, turvallisuus, arvostus, joukkoon kuuluminen, huumori ja leikki, läheisyys, selkeys, ymmärrys jne.
Kun ihminen on oppinut, että tarpeen paljastaminen voi johtaa juuri sen epäämiseen, mitä kaipaisi, ei uskalla ottaa riskiä tulla näkyväksi, paljastaa tarpeensa ja olla oma itsensä. Ihminen alkaa varjelemaan tietoa omista tarpeitaan kuin suurinta salaisuutta. Joskus niin suurta salaisuutta, että ei itsekään tiedä, mikä se on.
Surullista on, että omia tarpeita piilotellaan, koska on opittu, että se on aseen antamista toisen käteen. Jos tiedät, mitä toinen tarvitsee, voit evätä sen. Pelko on todellinen. Ihmiset kiusaavat toisiaan epäämällä sen, mitä toinen tarvitsee. Se johtaa pahoinvointiin, erillisyyteen, kiukkuisuuteen, toisten syyttelyyn ja tuomitsemiseen sekä toisten tarpeiden vähättelyyn. Ja kipeintä ja ärsyttävintä on, jos joku toinen saa sen, mistä minä jään paitsi.
Toinen tie voisi olla toisen tarpeiden kunnioittaminen juuri sellaisina kuin ne ovat. Tavoitteena tehdä parhaansa, jos voi vaikuttaa toisen tarpeiden tyydyttymiseen. Se johtaisi yhteisöllisyyteen, turvallisuuteen, läheisyyteen, luottamukseen, yhdessä tekemisen onnistumiseen, yhteisten tavoitteiden saavuttamiseen ja tyytyväisyyteen.
Voisitko harkita, että kun seuraavan kerran tunnistat tai uskot tunnistaneesi toisen tarpeen ja voit sitä tyydyttää vaikka huomiotasi hetken antamalla, tekisit sen?